Älä vaan kyllästy

Olen laihtunut viime kuuden kuukauden aikana suunnilleen kolmesataa grammaa viikossa. Näin taaksepäin katsoen on totuuden nimissä sanottava, että en kyllä mitenkään olisi pystynyt tämän nopeampaan tahtiin. Toivoisin pystyväni, mutta ei kyllä.

Kävin nyt sitten siellä ruokaterapeutin pakeilla, mutta mitään uutta mullistavaa sieltä ei irronnut. Puhuttiin taas siitä aamiaisesta, jota en edelleenkään osaa syödä. Jos aloittaisin ruuan tankkaamisen jo aamusta, ei illalla olisi niin kova nälkä. Miksi se on vaikea käsittää?

Oikea ongelma on aika. Arvostan sitä kymmenen minuutin sängyssä torkkumista paljon enemmän kuin kunnon aamupalaa. Jos on tulossa pitkä päivä, niin kyllä yritän syödä jotain, mutta normaalitilanteessa en, enkä yleensä muutenkaan hedelmää enempää.

Nytkin on nälkä.

Proteiinirahkasta puhuttiin, se on kuulemma hyvää välipalaa, mutta tavallinen rahkakin ajaisi sen asian, kuntosaleilusta huolimatta. Lihan määrää pitäisi lisätä myös ja pitäisi syödä paljon useammin ja enemmän. Ongelmani ovat ne herkkupäivät, joita tulee viikkoon helposti kaksikin kappaletta. Yritän pysyä yhdessä, mutta esimerkiksi tällä viikolla olen oikeastaan sen päivän jo käyttänyt, mutta takuulla viikonloppuna joku päivä menee herkutteluksi.

Ei se nyt niin kauheasti haittaa, mutta haluaisin pystyä pysymään herkuista irti helpommin.

Kirjoitin tälle ruokaihmiselle vähän paperille noita ruokapäiväkirjamerkintöjä. On vain vaikea tehdä sellaista järkevää, tasaista päivää, kun sellaisia ei ole. Työtilanteeni ja aikatauluni vaihtelevat koko ajan, jolloin en pysty opettamaan kropalle mitään säännöllistä ruokarytmiä. Pitäisi silti pystyä ja yrittää.

Karmeinta olisi päästää kroppa ihan täysin jollein säästöliekille, jolloin se ei suostuisi irrottamaan ihroista... huhhuh. Ei kiitos. Ihrat lakoon!

On se muuten hullua, että ihminen tekee itselleen niinkin luonnollisesta asiasta kuin ruoka, kauhean ongelman ja mörön. Pöh.