Jaahas, se ois taas viikko terveellistä elämää takana. Terveellisen päivän (syönyt hyvin, liikkunut) päätteeksi tuntuu siltä, että nyt pitäisi olla ainakin kaksi kiloa tippunut. Kun muutosta ei ole, yllättäen, tulee aina vähän lyöty olo. Tämä vain osoittaa kärsimättömyyteni, eikä mitään muuta.
Harmi, ettei laihdutusaikaa voi pikakelata eteenpäin.
Vaikka eihän se elämä vasta silloin ala, kun on laiha. Silloin keksii jonkin uuden asian, mitä pitää ehdottomasti yrittää korjata. Tuskin omaan kroppaan voi olla ikinä täysin tyytyväinen… en ainakaan jaksa uskoa. Ja ehkä puhuminen itsestäni laihana on hieman liioittelua. Normaali olisi se termi, johon haluaisin pyrkiä. Tai pyöreä, sekin käy. Ei kuitenkaan lihava, enää.
Jotain positiivista tässä junnaamisessa kuitenkin on. Ja se positiivisuus on nimenomaan se junnaus. Olen pysynyt tässä 93 kilon painossa hyvin, se ei ole luojan kiitos noussut.
Ostin nyt salikortin kesäksi. Se on pakko. Tällä viikolla olen käynyt jumpassa+salilla kaksi kertaa ja kerran salilla. Olen muuttanut kesäksi evakkoon ja tämän pikkukaupungin salin aukioloajat… hohhoh. Olisi niin kätevää, jos sinne voisi mennä lähes mihin aikaan tahansa. Mutta ei. Salin lisäksi olen käynyt kaksi kertaa pyöräilemässä tunnin verran.
Kunto on onneksi pysynyt aika hyvin siitä viime kerran salibuumista. Kävimme maaliskuun aktiivisesti, 3-5krt/vko salilla ja siitä alkoi jo näkyä oikeasti tuloksia. Toivotaan, että tästäkin rupeamasta alkaisi tulla jotakin.
Tärkeintä tässä koko kuntoilupuuhassa on kuitenkin se oma fiilis. Ai että tuntuu hyvältä salin jälkeen… Väsyttää, nälättää, mutta olo on silti mahtava. Tuntuu, että on pienempi ja on paljon itsevarmempi fiilis, vaikka oikeasti mitään tuloksia ei olekaan nähtävänä.
En jaksa olla enää plösö! Tai en ainakaan näin plösö, vähän pläski kai täytyy olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti