Kauniita ajatuksia

Nyt positiivisia asioita.

Olen jaksanut käydä reippaasti salilla jo kolme viikkoa. :) Pakko sanoa, että olen ylpeä itsestäni. Ja lisäksi tuntuu, että syöminen on mennyt aika hyvin suurimman osan viikosta. Ei tee mieli makeaa juuri ollenkaan, se on tosi kummallinen tunne. Tai ainakaan ei tee mieli niin paljoa kuin ennen, jolloin lähdin vaikka kauppaan vain saadakseni karkkia. Mistä makeanhimon väheneminen johtuu?

Vaikkea makeaa ei tee mieli, enkä ole ostanut itselleni mässyä kaupasta oikeastaan kuin muutaman kerran (enkä kertaakaan syödäkseni yksin, mitä yleensä aina tein ennen), syön sitä heti, jos joku tarjoaa. Ei hyvä.

Olo on kaiken kaikkiaan hyvä ja yritän koko ajan ajatella olevani kaunis, Sidiben oppien mukaan. Positiivisesta ajattelusta se kaikki kai lähtee.  

En jaksa enää inhota itseäni. 

Salille ja jumppiin mennessä tunnen itseni norsuksi posliinikaupassa. Joskus on ihan hyvä fiilis, kunnes näen itseni hyppimässä peilin kautta. Sitten vain yritän toistaa itselleni, että ei se haittaa, olen kaunis. Ja ennen kaikkea yritän välttää katsekontaktia itseni kanssa.

Usein tuntuu, että siellä kaikki tuijottavat. Ajattelevat, että mitähän ihmettä tuokin hippo täällä luulee tekevänsä. En tiedä, mitä treenatut ihmiset oikeasti ajattelevat, luojan kiitos. Mutta joskus tuntuu, että vain hyväkuntoisilla ihmisillä on lupa mennä salille kasvattamaan kuntoaan. Jos olet tällainen plösö ja käyt salilla... yritätkö laihduttaa, vai? Miksi minun on vaikea puhua laihduttamisesta vakavasti?

Nyt puhuminen on kyllä helpompaa kuin aiemmin, täytyy sanoa. Se meni läpäksi ensin, mutta nyt olen onneksi jaksanut jatkaa tätä hetken aikaa ja kaverit ovat huomanneet, että kyllä se vähän yrittää. Mutta parempi, kun ei julkisesti aseta suuria tavotteita, niin muut eivät pääse ajattelemaan "mitä minä sanoin".

Vaikka mitä sen on väliä?

Olen lainannut pari kirjaa ajatusten voimasta, yhden olen lukenutkin jo aiemmin. Toivottavasti niistä löytyisi inspiraatiota. Olen itse itseni pahin vihollinen, takuuvarmasti.

Loppujen lopuksi kaikki oikeasti lähtee tuolta pääkopasta. Lihavatkin ihmiset voivat olla äärimmäisen karismaattisia ja kauniita, ei se onni kilojen määrästä lähde. Minusta tuntuu, että olisin ihmisenä erilainen hoikempana. Jos tietäisin, että minulla ei ole kaksoisleukaa tai makkaroita vyötäröllä, minä olisin paljon mukavampi ja ihmiset tykkäisivät minusta.

Olen sosiaalinen kyllä, mutta tilanteet tuntuvat välillä vaivaannuttavilta, koska häpeän vartaloani. Olisi kiva kävellä täyteen huoneeseen ilman, että pitäisi pelätä muiden ajatuksia.