Tulevaisuus on vähän ahdistava, mutta samalla tuskin maltan odottaa. Olen alkanut oppia lopultakin läksyn siitä, että haluamansa asiat saa, jos jaksaa yrittää. Nyt jaksan luottaa siihen ajatukseen. Matkan varrella ehkä hoksaa, että en saanutkaan tuota, vaan sain tilalle jotakin muuta, ehkä jopa parempaa. Mutta jotakin hienoa joka tapauksessa.
Pyydän itseltäni enemmän armoa ja rohkeutta. Pitää olla rohkeampi, pitää uskaltaa. Uskallan ja olen rohkea, mutta mitä tulee läheisyyteen... uhh. Ahdistaa. Pakko uskaltaa ja pistää itsensä alttiiksi. Jos et tunne, et elä, niinhän se vain on.
Pyydän myös antamaan armoa muille. Ei aina tarvitse olla niin kriittinen ja vaativa. Jos pidän itseäni rentona ihmisenä, niin sitä minun pitäisi myös olla. Mieluiten aina. Aina ei tarvitsisi pettyä muihin - itse olen vähintään yhtä pölhö ja tympeä, ehkä jopa pahempi kuin monet muut, joita niin usein mielessäni syytän.
En ole koskaan ollut itsetuhoinen (järkyttävän vahva sana), mutta joskus nukkumaan mennessä olen ajatellut, että ei se nyt niin kovin paljoa haittaisi, jos seuraavana aamuna ei heräisi. Pakko viihtyä omana itsenä, jos haluaa päästä eroon tuollaisista ajatuksista. Eivät ne koskaan säännöllisiä ole olleet, mutta väsyneen ja tympeän mielen tuotoksia. Ei enää sellaista.
On niin paljon kaikkea saavutettavaa ja hienoa edessä, ja ne asiat olisi ihanaa kohdata hyvin voivassa kehossa.
Miksi päästin itseni tällaiseksi? On helppo katsoa taaksepäin ja syyttää muita. Äitiä, reumaa, lääkkeitä. Mutta minä itse olen ne karkit suuhuni lapannut ja jäänyt istumaan sohvan pohjalle. Toivottavasti tämä on osa opetusta, jonka tarvitsen. Olisin toivonut selviäväni pienemmillä vahingoilla, mutta ihan miten vaan. Näin se nyt menee.
Nyt pitää enää keksiä, mitä oikeasti haluaa tehdä, ja pyrkiä sitä kohti. Joo, niin se on.
Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti